Alastiko
I
En laittanut tänään alushousuja jalkaan.
Bussissa numero 12 minua tuijotti kaksikymmentäneljä tummaa silmänalusta. Huonosti nukuttuja öitä, perheongelmia, seksuaaliperversio, joka todellisuudessa oli niin yleinen, että siitä poikkeaminen oli kummallisempaa kuin se, että joskus halusi laittaa peniksensä toisen ihmisen suuhun.
Tämä oli vain minä, mutta muut kaksikymmentäkaksi eivät sitä tienneet.
Ikkunan takana valo, valon takana sähköä. Linja-auto kiihdytti, ja kuvani repeytyi ikkunan reunasta toiseen. Hätätilanteessa riko lasi.
Jossakin vaiheessa sitä alkaa kuvitella, että kaikki ovat samanlaisia. Lauseet ovat lyhyitä. Ajatukset selkeitä.
Hiljaisuus on ujon pitkäpiimäisyyttä, joka taajaan nautittuna saattaa aiheuttaa yksinäisyyttä, masennusta ja altistaa eturauhassyövälle.
Liika masturbaatio johtaa haluttomuuteen. Kuiskasin tämän vieressä istuvalle naiselle, jota halusin rakastaa. Pitää häntä kädestä, haroa hänen hiuksiaan, katsoa kun hän lakkaa kynnet. Kuvittelen, että rakkaus on sitä, että ajattelee toista koko ajan ja muita ei ole olemassa ja kynsien punainen lakka ei kulu koskaan.
Nainen pusersi huulensa ja silmäluomen pienenpieni lihas kertoi, että minä en ole se oikea. Hän siirtyi bussin takaosaan, ja minä painoin reiteni siihen kohtaan, missä hänen istuimensa varastama naisenlämpö säteili farkkujani läpi.
Huomenna minä laitan pikkuhousut jalkaan. Ehkä nainen rakastaa minua sitten, vaikka olen hyi hylkiö syvimmästä helvetistä.
II
Hengitys raapi kurkkua kuin liian kauan jatkunut nauru.
Hreeh-hreeh-hreeh-hreeh-hreeh-hree-hraah-hreeh. Jalat löivät tahtia asfalttiin. Veri pakkautui niskaan, ja ojensin kaulani pitkäksi. Juoksin savannilla leijonia karkuun, mutta nämä eivät olleet mitään kissanpentuja kuonot veressä. Kysy leijonalta, haluaako se tappaa. Ehkä huomenna.Hreeh-hreeeeh-reeh-hreeeeh-aaa-hreeh. Olin gaselli. Olin seepra. Elin mustavalkoisessa maailmassa, jonka televisiossa kaikki näkyi väreissä.
Minulla oli ongelma. Huumeongelma. Huumausaineongelma. Hreeh-rhaah-haa-haa-rhaaa-aaaaa-hraaah. Sisäänhengitys oli, että pysyisin elossa, ulos hengitin hilpeää. Minä lyön lyön lyön ja paljaat jalat lyövät, työntävät yötä edessään. En nosta itseäni ylös, vaan joka askeleella painan maapalloa avaruudessa alas.
Unohdin kengät, mutta äitimaa kantaa lastaan keveästi. Musta kivi sen pinnalla toisaalta jos ihan vakavalla naamalla sanotaan… hreeh-hraah-hreeeeh… päkiät veressä, koska astuin elefantin luurangon päälle ja Otto Karhin kohdalla rikottu kaljapullo.
Lauma saavutti. Puiden takaa paistoi katuvalo, johon tahdoin ratsastaa. Hreeeh-hreeh-hreeeh. Otin käsillä tukea viisi senttiä polvista pohjoiseen. Univelat maksetaan haudassa. Joskus muutkin.
David Attenborough’n veitsenterävä englanti selosti saaliseläimen vatsan auki.
III
Taivaanranta on haalistunut Jaffa-mainos kyläbaarin auringonpuoleisella ikkunalla. Puissa on lehdet kuin Rembrandtin kaiverrus, joka paljastaa liukuvärjätyn metallin alta mustan eebenpuun.
Illan paletti on levitetty voipaperille. Pariisin sinistä, ainoaa punaista, mitä minulla on. Sitruunankeltaista. Joku sanoi, että väreistä tulee ruskeaa, jos ne sekoittaa kaikki samaan aikaan. En usko.
Pensselin päässä on pellavaöljyltä haiseva kertymä kaikkia niitä kertoja, kun olen alkanut johonkin ja lopettanut kesken.
Mutta minä olen…
Kesken jäänyt ajatus, eikä Descartes’n tunnustus.
Yhtäkkiä puun alla eloveena. Eloveenan vieressä tumma saatana, jolla on varjo poskella. Sillä on valkoiset hampaat. Niissä on nuppineulanpää keltaista, sillä nyt on sininen hetki ja sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että kulttuurien välisissä kohtaamisessa ensimmäisenä reaktiona on usein kiinnostus – seksuaalinenkin. Ja kun valkoisessa on hiven keltaa, se hohtaa kirkkaammin kuin jos se olisi pelkkää titaanioksidia. Mutta vain sinivalkoisissa yhteyksissä.
Saatana nostaa eloveenan paidan helmaa. Minä en enää hengitä, sillä harvoin tällaista luonnonnäytelmää näkee lähietäisyydeltä.
Eloveenan rinta on taiteellinen pettymys. Se on liian matalalla, ja sen muoto on luonnoton. Piirrän sen multaan kahdella viivalla, jotka ovat samaan suuntaan koveria.
Hetken impressio. Värit sekoittuvat. Käteni liikkuu. Olen taitelija, joka ohjaa mallejaan asennosta toiseen.
Päälle päälle. Mene päälle.
Mallit tottelevat muutaman minuutin viiveellä.
Maalaan vimmatusti. Kun työni on valmis, vedän viimeisen vedon hiljaa, sillä olen tottunut taiteilemaan yksin.
IV
Kokoelma valheita, joita toistan itselleni.
Olet ihan hyvä tyyppi.
Se, ettet ole leikannut kynsiäsi kolmeen viikkoon, ei johdu huonosta hygieniasta vaan siitä, että sinulla on ollut muuta tekemistä.
Maailmassa ei ole yhtä oikeaa ihmistä sinulle, vaan monta.
Kukaan ei puhu pahaa sinusta selkäsi takana.
On oma valintasi, että voisit tehdä mitä vaan, mutta et tee mitään.
Kaikkien naisten olisi parempi olla sinun kanssasi.
Sinisen neulepaidan ja punaisen t-paidan käyttäminen samaan aikaan ei ole merkki huonosta vaatemausta, vaan rajoja rikkovasta tyylitajusta.
Et ole rasisti.
Jos katsoisit lampeen ja sormella koskisit veden kylmää pintaa, sulautuisit yhteen kuvajaisesi kanssa ja runoratsu korskahtaisi vesipisarat päällesi kun kohoaisitte kohti kuuta, joka ei polta vaan hopeaa ja empiirinen minäsi ei pelkäisi kylmää, vaikka avaruudessa ollaan kaukana kolkosta kodosta.
Ne, joita pidät ystävinäsi, pitävät sinua ystävänään.
Olet kohdellut elämäsi ihmisiä pääsääntöisesti hyvin.
Sinussa on enemmän kuin päälle päin näyttää.
Ranteesi voi olla ohut, mutta se on silti miehekäs.
V
Lepotauko.
Olen unessa useasti varrellasi Yliopistokatu.
VI
Tortelliinit riekkuvat vitkua.
Vanutettu verkiö tarastaa purppelinvärisellä tuomaalla rahkomatta. Tortelliinit karahtavat riekkumasta. Vitku keiluu tertsiinin, ypöltä karahtaa.
”Kas maa oon reksi”, verkiö hulitsee. ”Kas maa ruumaan kunat paran.”
Tortelliinit retivät, valla reksi het paraisi.
”Kas maa oon reksi ja maa oon ruumannut, valla justaan ei parata”, verkiö hulitsee.
Tertsiinin vitku.
Vistiltä tortelliinien ypö on giljotiinin saara.
VII
Olipa kerran katulamppu.
Se ei ollut mikään tavallinen katulamppu. Sillä oli metallinen hattu, keltaiset kasvot ja pitkänhuikea keskivartalo. Se oli erilainen kuin muut, koska se piti kahdella jalalla kävelevien ihmisten kanssa keskustelemisesta ja heidän tapojensa seuraamisesta.
”Hyvää huomenta, herra katulamppu”, sanoivat monet ohikulkijat matkallaan toimistoihinsa ja tehtaisiin.
”Hyvää huomenta, herra Nevalainen. Huomenta, rouva Raatikainen. Onpas teillä kaunis hattu tänään”, vastasi katulamppu. Se oli hyvin kohtelias, jopa katulamppujen mittapuulla.
Katulamppu oli ystävällisestä ulkokuorestaan huolimatta kovin surullinen. Se ei pystynyt sanomaan, mistä se tarkalleen ottaen johtui. Ehkä jokin piuha sisälläni on katki tai kiertynyt, se ajatteli usein itsekseen. Katulamput ovat siinä erikoisia valaisimia, että ne eivät nuku kuin muutaman tunnin päivässä, joten sillä oli paljon aikaa ajatella.
Joka aamu kello 6.30 – paitsi tiistaisin, jolloin kipusisar saapui mittaamaan rouva Hirvosen verenpaineen – katulamppu tapasi parhaan ystävänsä, koiraherra Ruffen. Kun Ruffe nosti jalkaa katulampun kuvetta vasten, he vaihtoivat kuulumisensa.
Ruffe oli kiinnostunut maailmanpolitiikasta, mutta rouva Hirvosella oli usein niin kiire, ettei Ruffe ehtinyt kuin aloittaa. Katsos rouva Hirvosen ääreisverenkierto oli vanhemmiten huonontunut, eikä hän voinut seisoskella kovin kauaa paikallaan.
Eräänä päivänä katulampun metallinen kuori oli haljeta, niin paljon se halusi saada kerrottua, mitä edellisyönä oli tapahtunut. Oli keskiviikko kello 6.28.
Katulamppu näki ystävänsä jo kaukaa ja hoputti tätä mielessään. Se oli niin innoissaan, että oli unohtanut tavanomaisen surumielisyytensäkin.
”Tiesitkös, että EKP:n oletetaan nostavan ohjauskorkoaan…” Ruffe aloitti. Katulamppu ei voinut odottaa ja vaikka se tiesi sen olevan erittäin epäkohteliasta, se korotti ääntään ja keskeytti Ruffen.
”Oi, voi, Ruffe ystäväni kallis! Et ikinä arvaa, mitä näin. Muistatko, kun puhuimme ihmistenvälisestä rakkaudesta? Eilen myöhään kaksijalkainen nuorukainen juoksi kovaa vauhtia Isonkadun suunnalta. Hänen perässään pinkoi joukko muita kaksijalkaisia, jotka tarrasivat häneen kiinni ja vuorotellen halasivat häntä ja taputtivat selkään. Lopulta raukka oli niin väsynyt, että kaatui maahan ja jäi siihen nukkumaan”, katulamppu kertasi. Se yritti pitää kovaa kiirettä, sillä aamu oli kylmä, ja rouva Hirvonen kiskoi jo Ruffen hihnaa.
”Ajattelepa”, katulamppu sanoi. ”Suomalaiset muka kylmää kansaa! Tunteenpaloa! Kosketusta! Niin ja jälkeenpäin vilkkuvaloauton mukavat miehet peittelivät nuorukaisen. Katsos, kylmähän se tulee, kun asfaltilla nukkuu.”
Ruffen takajalat raapivat asfaltin pintaa, kun rouva Hirvosen suonet pakottivat koiraherran liikkumaan.
”No niin, no niin, huomisiin sitten”, katulamppu huusi Ruffen perään.
Koko sen päivän ja seuraavankin katulamppu puisteli päätään. Se oli niin otettu kaksilahkeisten eriskummallisista edesottamuksista, että unohti jopa murehtia katkenneita ja kiertyneitä piuhojaan.
VIII
Keski…
Interludi
”Mina olen kirjoittanut sinulle rakkausrunon”, tumma saatana sanoi.
Eloveenan silmäkulmassa viekkaan ranskattaren hymy. ”No, anna kuulua.”
”En mina uskallan.”
”Anna tulla vaan.”
”Kirjoitin sinulle runon minun kielellä.”
”Ei se haittaa. Kato mulla on korvat täällä”, eloveena sanoi ja vei miehen käden sydämensä kohdalle.
Taivaanranta oli hiekka varpaiden välissä, ja eloveenan rinta vesileili tumman saatanan kämmenellä.
IX
…aukeama.
X
Olipa kerran kengät.
Ne asuivat suuressa linnassa, jossa oli eteinen, keittokomero, kylpyhuone ja makuuhuone. Linnan kuningas oli omalaatuinen, mutta kengät ja kuningas olivat hyvin läheisiä. Minne kuningas meni, sinne menivät myös kengät.
Mutta eräänä päivänä kuningas lähti metsästysretkelle ilman kenkiään. Kengät laskivat eteisen muut jalkineet ja päättelivät, että kuningas oli lähtenyt avojaloin. Ne päättivät seurata kuningasta, sillä eihän niin korkea-arvoisen henkilön sovi esiintyä paljain päkiöin. Mutta voi itku ja nauhojen kiristys! Ne olivat vain kengät, eivätkä pystyneet liikkumaan omin avuin.
Suureen murheen vallassa se sepitti runon, mutta koska se oli hyvin yksinkertainen kenkäpari, myös runosta tuli hyvin yksinkertainen.
kunkku vierasainekierrossa
pikavippi vikatikki
matka pitkä, askel painaa
kengätönnä oisit vainaa
XI
Anelmus väkee ranton, kuni hulitaan.
Ja anelmus väkee selosti ravarinkin, kuni kävi Vartolle, ka räähkäsi eloveenan ainuna akrilla ja ukkosessa riisteessä ravasi eloveenan.
Mikä vitku ja väkellys! Sankia, puolelmia, vallatusta ja Varton olmissa ravattu eloveena. Hää on ypössä! Eloveenan ravaus on rikko reksiä pahki. Tää väkee häästä tortelliinin.
”Ma reksi on paraavainen ja reksi mut paraa”, Varto hulitsee hulitsemistaan.
”Ma reksi on paraavainen ja reksi mut ypöltä paraa.”
XII
Lepotauko.
Professorilla on sininen auto ja se auto se hyrrää näin.
Jälkitavujen vokaalienvälisen h:n sisäheitto on elävä ja yleistyvä piirre maaseudulla mutta kaupungeissa se lähtee sinistä maata päin.
XIII
Tärkeintä on ymmärtää viiva ennen kuin sen vetää paperille.
Kahvilan viereisessä pöydässä istuvalla naisella on peukalonmittainen kaula, joka kaartuu hennon leuan loppuun. Kasvot ulko-ovelle päin, jalan alla odotus, jota nainen polkee pienemmäksi. Hän koskettaa vaaleita hiuksiaan, asettaa ne paremmin, asettaa ne takaisin, vetää korvan taakse, tulee toisiin aatoksiin, ristii kätensä pöydälle. Odotus karkaa kantapään alta etusormen päähän.
Vedän kynääni paperilla, mutta en anna sen jättää jälkeä. Lyijy hyväilee naisen muotoja uskaltamatta koskettaa.
Naisen huulet ovat kaksi täydellistä ympyrää sivuprofiilissa. Ne eroavat raukeasti toisistaan ja palaavat sitten yhteen. Ne on puettu huulipunaan – asuun, jota jokainen kosketus kuluttaa.
Painan kynän paperiin.
Ovi aukeaa.
Aloitan alahuulen ääreltä.
Ovi sulkeutuu.
Siirrän kynää kohti suupieltä, mutta huulten rendezvouz elää. Alahuuli huomaa sisään tulleen miehen, ja sen päät vetäytyvät ylös. Halu kiristää lihaa.
Tumma mies suutelee naista poskelle. Tämän huulien viiva paksunee; se on kuuma, seksuaalinen, irvokas. Tiedän, mitä se sanoo. Minä haluan tätä miestä, koska hän ei ole kuten sinä.
Lyijy katkeaa, pirstoutuu pieneksi sirpaleiksi, jotka repivät naisen muotokuvan.
XIV
Asemakatu 21:ssä on ovi, joka johtaa alas helvettiin. Lasciate ogne speranza, voi ch’intrate.
Kukaan ei ollut suostunut oppaakseni, joten menin manalaan yksin. Istuin baarin pöytään vanhan miehen viereen.
”Voiko tähän istua?”
”Voi.”
Viiden metrin päässä seisoi lihava mies, jolla oli hullunkurinen hattu. Hän yritti piiloutua mikrofonin taakse, mutta johto oli liian ohut piilottaakseen hänen ruumiinsa. Onneksi hän esitteli jonkun muun kehoa kuin omaansa. Väänsi sitä asentoon, johon sen alkuperäinen omistaja tuskin oli sitä tarkoittanut.
Muut taputtivat, kun lihava mies lopetti tanssiesityksensä.
Lavalle nousi seuraava uhri. Viisikymppinen nainen. Punaiset hiukset ja polvissa semmoinen kulma, että taisi jännittää. Hän riisui itsensä vaate kerrallaan ja kun vasta takki oli yleisön päällä, minusta tuntui kuin saattaisin oksentaa.
En voinut katsoa suoraan luomekasta löysää nahkaa, jota olisi pitänyt näytellä pimeässä kahdenkymmenen vuoden aviomiehelle eikä tällä tavoin revitellä julkisesti.
Tukin korvani.
Muut baariin kokoontuneet pitävät näkemästään. Yksi nyökkäili löysien allien tahdissa, toinen taputti jalallaan. Kaikkien suupielet olivat jähmettyneet kannustavaan puolihymyyn.
Nojauduin eteenpäin. Kehoni ei totellut.
”Onpa ruma akka”, sanoin vanhalle miehelle. Kieleni ei totellut.
Nainen päätti lausuntansa ja istuutui pöytääni miehensä viereen.
XV
Tuijotin. Tuijotin. Tuijotin niin kauan, että sanan sisäinen rakenne hajosi kahdeksi atomiksi ja kolmeksi väriksi, joista osasin nimetä vain yhden.
Katsoin kelloani. Silmäni liikkuivat kuin joku olisi valellut ne siirapilla. Ei saatana! Joku on valellut silmäni siirapilla! Ei taas.
Nyt rauhoitut.
Rauhoituin. Sekunti venyi… kuin siirappi. Ei taas.
Nyt rauhoitut.
Älä ajattele siirappia. Älä ajattele siirappia.
Ajattelin jotakin muuta.
Jos kallistan päätäni liikaa, onko mahdollista, että se putoaa… Paras pitää se paikallaan.
Vaikutus alkoi tuntua.
Televisio. Käteni ylsi maasta Marsiin ja niin kaukaa oli hyvin vaikea vaihtaa kanavaa. Olen astronautti.
Vanha suomalainen latoromanssi. Uutiset. Historiaohjelma keskiajan kuninkaista. Giljotiini. Avara luonto. Uutiset. Saippuasarja.
Kuvat välkkyivät.
Sanojen atomit ovat ylipainoisia ballerinoja. Ne törmäävät. Alkuräjähdys.
Räähkään hulitsevani varttuisasti.
XVI
Vihreillä laatoilla päällystetyn kerrostalon viides kerros. Harmaan veden yli piirretty rautasilta. Päänsärky, johon yksi pilleri ei riitä.
Olen loukussa kaupungissa, joka haluaa minut hengiltä. Seinien kaatuminen on aloittelijoille, minä herään aamuisin kerrostalo rintalastan päällä. Runkopatjaan on painunut sarkofagin ääriviivat.
Kulutin päivän kuuntelemalla vuotavaa vesihanaa, kunnes lopulta se kuunteli minua. Nietzschen syvyys katsoo takaisin. Tip tip tip tip. Sillä on valtavat korvat, jotta se voisi kuulla, kun yritän pidättää hengitystäni viisitoista minuuttia.
Kerran huhtikuussa kävin ulkona.
Kellun.
Herään.
Otsassani on kanjoni. Olen elänyt kymmenen vuotta, jotka kuluessaan olivat vuosisata, mutta mentyään olivat vähemmän kuin se kerta, kun kerran kävin ulkona.
Keväällä en käytä pikkuhousuja.
Lisätietoja tästä novellikokoelmasta
- J. H. Erkon kirjoituskilpailun voittaja vuonna 2012
- Tuomariston luonnehdinta: ”Jukka Aalhon proosalle on ominaista huikea kielellinen taso, joka ei ole pelkkää kokeilua tai ilottelua. Kielellä on suora orgaaninen yhteys maailmaan jota hän kuvaa; kieli synnyttää tämän maailman ja sen kertojaminät.
