Laihaa mehua

Korpivaaran kylässä, vuonna 1927, lähellä Venäjän rajaa eli vahus, jota kutsuimme Pietaksi. Hän asui hiukan kylän ulkopuolella, karun louhikon lähellä. Kaivosmiehetkin välttivät naisen hökkeliä, ja varsinkin pimeällä vain houkkamaisimmat uskalsivat kulkea sen läheltä.

Kylän päämiehen, Mannisen, ainoa poika oli juuri tällainen houkka. Hänen luiseva vartalonsa tärisi innostuksesta, kun me kylän pojat saattelimme häntä talojen valojen ulottumattomiin. Hyvästelimme toisemme ja hän katosi korkeaan heinikkoon, joka ympäröi vanhuksen mökkiä.

Hetken päästä ovi kävi. Odottelimme aikamme jännityksestä kostein kämmenin, kunnes kuulimme narisevan oven avautuvan jälkeen.

“Tulkaa mehulle”, vanhus huusi pimeyteen, jossa arvasi meidän piileksivän.

Turha vaiva, ajattelimme kaikki itseksemme: laihoista pojista tulee laihaa mehua.