Viheltäjä
Jakke oli pistämätön viheltäjä. Samoin hänen isänsä. Ja hänen isänsä isä.Jakella oli vakipaikka aseman kioskin luukun vierellä. Siinä hän vihelteli nälkäänsä kauemmas. Kadunkulkijat pysähtyivät kuuntelemaan, näkivät veikkauksen lisäarvonnan ja kävivät ostamassa kioskilta lauantai-illan kultaisen lipun ja kolmioleivän. Leivissä oli nopean tyydytyksen lupaus ja niiden näkeminen vain lietsoi tyhjää tunnetta Jaken vatsalaukussa.
Iltaisin kioskinpitäjä sammutteli valot ja laski peltisuojat luukun eteen. Hän pudisteli päätään, kävi hakemassa myymättä jääneitä elintarvikkeita ja antoi osan Jakelle. Paukautti peltisuojan kiinni ja jätti Jaken nauttimaan päivän palkastaan.
Parasta oli patonki, jossa oli viiksekäs italiaano. Se piti syödä tarkalleen tiettyyn tapaan. Ensin tartuttiin molemmin käsin molemmista päistä ja taitettiin kahtia. Parhaassa tapauksessa leipä meni jotakuinkin keskeltä poikki. Jos toisesta puolesta tuli huomattavasti toista lyhyempi, otettiin pitempi ja säästettiin se myöhemmäksi. Sen annettiin kovettua, jolloin se piti nälkää paremmin. Toista puolta haisteltiin, nuuskittiin niin, että jauho meni nenäkarvoihin. Sitten lipaistiin kielellä murretusta päästä – kerran tai pari korkeintaan, koska märkä leipä ei ole kenenkään mieleen. Sitten otettiin tiukka ote kannikan alapäästä, tuettiin vaikka polvien väliin, ja revittiin mahdollisimman pitkä leivänsuikale. Riivittiin tarkasti, koska mitä pitempi leivänriipale oli, sitä paremmin se piti nälkää. Kyse oli ihan yksinkertaisesta matematiikasta. Näin jatkettiin, kunnes jäljellä oli vain pää, paljas ja pyöreä kuin betonipoliisi. Se puristettiin nyrkissä kovaksi palloksi, joka nielaistiin kokonaisena. Tässä oli kyse vähän toisenlaisesta laskennosta: mitä tiiviimpi leipäpallo oli, sitä kauemmin vatsalaukulla kesti sen pureskelemisessa ja sitä vähemmän vatsalaukulla oli aikaa haikailla sen toisen, sen pitemmän, leivänpuoliskon perään.
Aseman kioskin vieressä vieressä oli tyhjä liikehuoneisto. Se irvisteli ohikulkijoille ja kun sen ohi kulki, tuntui, että pilvi kävi auringon yli. Ovi oli peitetty vanerilevyllä, jossa luki DÖD.
Jakke oli kerran nähnyt laihaan pukuun pukeutuneen miehen koputtelemassa sen ovelle ja käynyt lukemassa lapun, jonka mies oli nitonut oveen kiinni, kun kukaan ei ollut vastannut koputuksiin. Jotain tehtiin jonkin toisen määräyksellä. Eikä valitusoikeutta ollut.
Kaksi viikkoa sen jälkeen liikehuoneiston edustalle ilmaantui kolme paksuniskaista työmiestä, joilla oli kainalontäysi raskaita työkaluja. Jakke seurasi vihellellen, kun miehet väänsivät vanerilevyn irti, potkivat oven sisään ja kiersivät sisällä osoittelemassa sormella.
Miehet pystyttivät punakeltaisen aidan kadunvarteen ja aivan ensimmäiseksi sytyttivät tupakat ja sylkivät pilkkaa rinkinsä keskelle.
Yksi mies teki töitä sisällä ja kaksi miestä nojaili aitaan ja huuteli ohikulkevien hameenhelmojen alle. Naiset kopisivat tuplavauhtia karkeuksia karkuun.
Yksi työmiehistä, piikkiviiksinen ja tummatukkainen, kävi lounasaikaan hakemassa lihatiskiltä rasvaista meetvurstia ja tuoretiskiltä pehmeää patonkia. Hän söi eväitään ja kuunteli ohimennen Jaken viheltelyä. Sitten hän napsautti sormiaan ja repi Jaken mukaansa punakeltaisen aidan taakse.
Siinä he seisoivat, kunnes ohi käveli korkeatukkainen nainen, jolla oli terävä nenä ja pyöreästi tanssiva takamus. Silloin työmies löi Jakkea kannustavasti selkään ja Jakke luritteli huuliensa välistä koukun, joka tarttui naisen korvaan ja veti tämän takaisin. Työmies levitti hampaansa leveään hymyyn ja pullisti rintaa niin, että nappi lennähti katukivetykselle. Jaken hän työnsi taakseen ja katsomatta painoi kolikon pojan kouraan.
Kolikkoa kahdella kädellä pitäen Jakke käveli suoraan kioskille ja osti kaksi komeaa leipää, joita ei tarvinnut taittaa puoleksi tai riipiä riipaleiksi tai puristaa palloksi.
Piikkiviiksi ja terävänenäinen nainen tapasivat aidalla sen päivän jälkeenkin. Joskus nainen jopa kurotti aidan yli, nosti nilkkansa ylös ja suukotti työmiehen poskea. Sellaisina päivinä työmies nakkasi peukalolla Jakelle kolikon jos toisenkin ja sellaisina päivinä Jakke söi vatsansa täyteen.
Liikehuoneisto pudisti pölyt päältään. Lopulta punakeltainen aitakin kasattiin kokoon. Viimeiseksi työkseen työmiehet ripustivat oven yläpuolelle kylmänvihreänä hehkuvat kirjaimet, jotka valvottivat Jakkea öisin sähköisellä supinallaan.
Kun piikkiviiksi kukkaroineen oli lähtenyt, Jakke rupesi taas repimään leipiä pitkiksi paloiksi.
Kunnostettuun huoneistoon alkoi pian kulkea liuta kummallisen oloisia miehiä ja naisia. Heissä vähiten kummallista oli se, että miehet näyttivät naisilta ja naiset miehiltä. Onneksi miehillä sentään oli useimmiten paksut parrat ja onneksi naisilla ei ollut useimmiten partoja laisinkaan, joten Jakkekin useimmiten tiesi, mitä melodiaa viheltää, kun he kävelivät ohi.
Jakke vihelteli paikallaan kioskin vieressä, kun vahalla viiksensä sukinut mies pysähtyi hänen eteensä. Jakke tuijotti miehen teräväkärkisiä, ruskeankiiltäviä kenkiä eikä nostanut katsettaan. Mies seisoi paikoillaan ja vihellys hiipui Jaken huulien välissä.
”Jatka”, mies käski. Jakke vilkaisi miehen kasvoja ja jatkoi vihellystä. Miehen silmät olivat kiinni ja hän nyökkäili melodian tahtiin. Pitkä niska kiersi ympyrää ja ohuet sormet naputtivat tahtia. Sitten miehen silmät revähtivät auki ja hän katsoi Jakkea.
”Tule mukaan”, hän sanoi. Käskytti uudestaan, kun Jakke epäröi. Jakke keräsi tavaransa ja lähti miehen perään. Mies käveli rivakasti vihreäkylttisen talon alaovelle ja repäisi sen auki. Hän osoitti kädellään Jaken sisään.
Liikehuoneisto ei ollut laisinkaan sellainen kuin Jakke oli kuvitellut. Lattia ja seinät oli uusittu ja kiilsivät niin, että niistä saattoi melkein peilata itseään. Käytävän seinille oli ripustettu mustia ohuita kehyksiä, joiden sisällä oli ohuita sanoja ja ohuita viivoja. Mies astui Jaken ohi ja viittasi seuraamaan.
He kulkivat pitkin mutkittelevia käytäviä, kunnes pääsivät paksulle ovelle, jonka yläpuolella oli punainen valo. Vahaviiksinen mies veti oven auki ja nosti toisen kätensä ilmaan. Oven toisella puolella oli huone, jossa oli suuri studiopöytä, jossa oli miljoonia pieniä valoja ja kytkimiä ja vipuja. Vahaviiksinen mies käveli pöydän ohi, piti kättään ilmassa vaimentaakseen suuren pöydän ääressä istuvan miehen vastalauseet ja avasi toisen, pienemmän, oven joka oli pöydän takana. Pienestä huoneesta vahaviiksinen mies kaivoi punaiseen mekkoon pukeutuneen naisen ja näytti ovea. Nainen vastusteli, mutta mies potkaisi häntä teräväkärkisellä kengällään takapuoleen. Nainen näytti rivon eleen vahaviiksisen miehen selän takana ja kopisteli korkokengillään käytävään.
Vahaviiksinen mies napsautti sormiaan ja viittasi Jaken pieneen huoneeseen. Huone oli hiljainen ja painoi Jaken korvia.
”Vihellä tähän”, mies sanoi ja osoitti mikrofonia. Jakke nyökkäsi. Vaikka huone oli pieni ja ahdistava, siellä ei kuitenkaan satanut tai tuullut. Mieluummin hän sisätiloissa lurittelisi kuin kadulla. Mies laittoi huoneen oven kiinni ja meni seisomaan pöytämiehen luo.
Jakke alkoi vihellellä mikrofoniin. Aluksi yksinkertaisimmat melodiat ja rohkeuden kasvaessa myös monimutkaisimpia, niitä, joita isoisä ja isä olivat ohjeistaneet käyttämään vain erikoistilanteissa. Jos tämä ei ollut erikoistilanne, niin Jakke ei sellaista koskaan tulisi näkemäänkään.
Vahaviiksinen mies nyökytteli lasin takana. Sitten he viittoivat Jakkea lopettamaan. Äänimies laittoi kuulokkeet korvilleen, kuunteli kulmat rytyssä ja ojensi toiset kuulokkeet vahaviiksiselle miehelle.
He kutsuivat Jaken pois kopista ja laittoivat äänen kuulumaan kauittimista.
”Mikä tuo taustaääni on?” vahaviiksinen mies kysyi.
Jakke kuunteli. Hän kuuli nyt ensimmäistä kertaa oman vihellyksensä muutenkin kuin kaikuna. Se oli kaunista. Melkein kuin hänen isänsä tai isoisänsä vihellystä. Puhtaiden sävelten välissä kuului kuitenkin matalaa murinaa, joka ei tuntunut noudattavan minkäänlaista säännönmukaisuutta.
”Se on mun maha”, Jakke oivalsi.
Vahaviiksinen mies ja pöydän takana istuva mies vilkaisivat toisiaan.
”Saatko sen pois?” vahaviiksinen mies kysyi.
Pöytämiehen pään kallistelu muuttui nyökyttelyksi ja hän luetteli sanoja, joita Jakke ei koskaan ollut kuullutkaan.
Vahaviiksinen mies tuntui rentoutuvan ensimmäistä kertaa. Hän väläytti hymyn ja taputti Jakkea päälaelta. Hän kaivoi taskustaan ohuen lompakon ja veti sieltä tukun seteleitä. Hän tarttui Jaken käteen ja painoi setelit siihen.
”Älä käytä kaikkea kerralla”, hän sanoi.
Sitten he unohtivat Jaken ja laittoivat kuulokkeet taas korvilleen.
Jakke harhaili käytävillä, kunnes osui ulko-ovelle. Hän puristi seteleitä nyrkissään ja pyöritteli sormiaan niitä vasten, jotta tuntisi karhean pinnan. Kadulla tihuutti vettä lammikoihin, jotka näyttivät vihreiltä valokyltin valossa. Jakke seisoi ovensuussa ja antoi oven naksahtaa lukkoon kannoillaan.
Ensimmäiseksi hän meni lihatiskille ja osti kolmensorttista rasvasta kiiltävää lihaa. Jakke antoi setelin kauppiaalle, ja kauppias antoi kasan kolikoita Jakelle. Sieltä hän meni tuoretiskille ja osti kolme purkkia eriväristä hilloa. Sieltä Jakke meni torikauppiaalle ja osti rasvassa paistettuja pikkukaloja, jotka kauppias kääräisi sanomalehden mutkaan.
Lopuksi Jakke meni kioskille. Kioskinpitäjä hämmästyi hänet nähdessään. Jakella oli kädet täynnä ostoksia, joten hän laski tavarat matalalle tiskille ja kaivoi loput rahat taskustaan ja levitti ne pöydälle. Jakke lateli kanawräpit, italiaanopatongit, ja hotdogit. Lisäksi hän halusi kolmioleivän. Sellaisen, joka oikein tursuaa majoneesia. Kauppias latoi muut einekset, mutta pyöritteli kolmioleipää käsissään. Hän laskeskeli ääneen, että oli tainnut aikojen saatossa antaa Jakelle aika monta kolmioleipää ihan hyvää hyvyyttään ja voisi nyt ottaa vähän omiaan takaisin. Ja tässä oli aivan tasaraha sitä silmällä pitäen, myyjä sanoi ja kahmi kaikki rahat kassakoneeseen.
Jakke ei välittänyt: hänen suussaan maistui rasvainen, rapsahteleva muikku, punaisenkirpeä hilloleipä, sormenväliin rullattu, ohuenohut kinkkuviipale, kielenpäällä sulava voinokare ja pehmeä sämpylä, josta jäi jauhosuudelmia poskille.
Jakke vei ostoksensa majapaikalleen. Hän söi, röyhtäisi ja nukahti.
Seuraavana aamuna hän kaapi hillot purkinpohjalta ja nakersi leivänkannikat. Hän pyyhkäisi suupieltään, luritteli iloisen sävelen ja käveli vanhalle paikalleen kioskin luukun viereen. Kioskin luukku oli apposellaan auki. Se oli pönkätty auki vanhalla kajarilla.
Jakke ehti tuskin istua alas, kun kajarista alkoi kuulua vihellystä. Se oli puhdasta ja kaunista, melkein kuin hänen isänsä tai isoisänsä vihellystä. Jakke vihelteli mukana, iloisena siitä, ettei hänen enää tarvinnut vihellellä yksin.
Kioskinpitäjä pisti päänsä ulos luukusta ja muuttui mustanpuhuvaksi. Hän hätisti Jaken jaloilleen ja osoitti kaiutinta, joka ei kuulemma kinunnut leipää tai pitänyt taukoja. Jakke sanoi, että menisi sitten jonkun muun kaupan eteen, mutta kioskinpitäjä pudisteli päätään. Kaikilla kauppiailla oli nykyään samanlaiset mölylaatikot, se oli osa kaupungin liiketoiminnantehostamistoimenpiteitä.
Jaken pää painui uutisista. Hän näytti hyvin ohuelta ja kioskinpitäjällä kävi häntä melkein sääliksi.
”Osaat sä vaikka tanssia?” kioskinpitäjä kysyi.
