Johannes ja menneiden joulujen taika

Vesper-kodin aulassa oli kolme hailakanpunaista maalausta, jotka esittivät tuulimyllyjä, metsäpolkuja tai ruispeltoja. Johannes pudisteli lumet hupustaan ja naputti kengänkärjistä pienet kinokset vastaanottoavustajan kopin eteen. Sisällä haisi samalta kuin kaikissa muissakin vanhainkodeissa: keitetyiltä perunoilta, käsidesiltä ja kärähtäneeltä muovikuuselta.

Johannes kaivoi repustaan kärjistä nuhraantuneen paketin. Hän hymyili vastaanoton naiselle, joka huokaisi syvään ja veti lasi-ikkunan sivuun.

”Meidän vierailuaikamme loppui kuudelta”, nainen sanoi ja osoitti aulan kelloa.

Johannes osoitti pakettiaan.

”Mulla olisi mummolle paketti. Eihän se paljon ole, mutta jotakin edes. Jouluaatto ja kaikkea.”

”Ikävä kyllä vierailuaikamme loppui…”

”Kiitos”, Johannes keskeytti ja nosti paketin itsensä ja naisen väliin. ”Heitän tämän vain nopeasti ja sitten lähden. Kestää ehkä viisi minuuttia.”

Odottamatta vastausta Johannes käveli hissin ohi portaille. Nainen jäi kurkistelemään lasin takaa muttei lähtenyt perään. Hyvä. Se ei saanut tarpeeksi palkkaa, että olisi välittänyt yhdestä hyväntahtoisesta mummonmuistajasta.

Toisessa kerroksessa näytti siltä, että siellä on hyviä mummoja. Muutamat ovista olivat kiinni ja asukit viettämässä jouluaattoa Aapo Eliaksien ja Aatos Erkki Rikhardien kanssa jossain rivitalolähiössä.

Johannes kurkisti ensimmäisestä avoimesta ovesta. Joku vaatemytty nukkui sängyllä, mummo tai pappa jossain siellä välissä. Herätettynä ne hätääntyivät ja silloin ei pakettikaan auttanut. Käytävän oikean puolen perällä olevasta huoneesta kuului musiikkia. Joululauluja. Jotain joulupuurosta. Johannes veti tukkansa niskaan, hankasi etusormella hampaat kiiltäväksi ja veti ryhdin suoraksi.

”Hyvää joulua!” Johannes tervehti ja astui huoneeseen. Ikkunan vieressä istui mummo anttilan katalogista. Sillä oli hiukset kuin harmaa linnunpesä.

”Hyvää joulua”, mummo sanoi. Se varmaan luuli, että Johannes oli joku hoitokodin työntekijä.

”Tässä on Johannes. Sinun lapsenlapsesi”, Johannes sanoi. ”Muistatko kun pienenä käytiin aina mökillä…”

Mummo kurtisti kulmiaan, mutta jäi sitten kuuntelemaan jouluradiosta kuuluvaa säveltä. Siitä tuli mieleen pikkulintu pakkasella – pörröinen mutta kevytluinen.

Johannes istui pedatulle sängylle. Oli yleensä parempi antaa mummojen puhua ensin. Tai riippui vähän siitä, millainen porisija sattui osumaan kohdalle. Tällä mummolla oli pöydällä ristisanatehtäviä, joten se saattoi olla liiankin terävä.

”Mitäs tänne kuuluu?” Johannes kysyi.

”Pelkkää hyvää”, mummo sanoi. ”Vähän käyvät päivät pitkäksi.”

”Pitkäksi käyvät ennen kuin loppuvat”, Johannes myönteli ja kampasi huonetta silmällään. Nahkalaukku nostettu tuolinnojalle, puhelin pöydällä, kuulakärkikyniä muovimukissa, valkoiseksi maalattu kynttelikkö, josta saisi ehkä kaksi euroa vuoden päästä… ”Kerrohan, mummu, millaisia sinun lapsuuden joulut olivat.”

Vähästä jaettiin. Lapsia oli niin monta, että niitä ei kannattanut laskea, mutta silti tiesi, olivatko kaikki koossa. Kissa lämmitteli uunin päällä, koska ennen vanhaan ulkona oli aina pakkasta. Vanhemmat lapset saivat jotain hyödyllistä: hanskat tai saappaat jopa. Eräänä jouluna hänen isoveljensä oli saanut sukset ja katkaissut toisen laskiessaan rantamäkeä. Hanget olivat paksuja ja keveitä. Talvi oli valkoinen, ei keltainen.

Johannes kuunteli mummon katkeilevaa kertomusta ja raaputti kengänpohjastaan kumineliöiden väliin tarttuneita pikkukiviä. Ne rapsahtelivat laattalattialle ja kipittivät mummon sängyn alle piiloon.

Pitkälatvan emäntä oli saanut lapsen jouluaattona. He olivat serkusten kanssa menneet katsomaan sitä. Hän oli saanut selkäänsä, koska oli kysynyt onko se Jeesus.

Johannes katsoi kelloa ja nousi seisomaan. Kioski menisi kiinni yhdeksältä. Hän ryki kurkkuaan.

”Minun pitää nyt jatkaa matkaa. Vähän vielä jouluostoksia tekemättä. Lapset tulee käymään vasta välipäivinä, mutta jotain pientä pitäisi saada hommattua”, Johannes sanoi ja osoitti silmillään mummon käsilaukkua.

”Voi voi”, mummo sanoi ja alkoi kaivella käsilaukkuaan. ”Odotahan, katsotaan.”

Mummo löysi kukkaronsa, josta pilkotti nippu sileitä seteleitä. Johannes nielaisi. Mummo veti kakskymppisen ja ojensi sen Johannekselle. Johannes ei tehnyt elettäkään ottaakseen rahaa vastaan.

”Kiitoksia kiitoksia”, Johannes sanoi. ”Vähän enemmän jos… vaikka neljäkymppiä. Joulu ja kaikkea.”

Huulet rutistuivat yhteen, ryppyiset sormet hapuilivat toisen setelin kukkarosta. Johannes nappasi ne ja rypisti etutaskuunsa. Hän huikkasi nopeasti hyvät joulut, hyräili vähän äidin pikkuporsaita ja veti oven kiinni perässään. Ala-aulan nainen vilkuili lasikopistaan ja Johannes toivotti sillekin hyvää joulua. Vielä kymmenen minuuttia aikaa.

Pakkanen kipristeli poskia Vesper-kodin pihassa. Pakkaslunta satoi painovoimasta välittämättä. Johannes löi nahkatumppuja yhteen ja suunnisti lähimmän kioskin suuntaan. Ihmiset kulkivat ohi niskat korviin nostettuna.

Kioskin edessä joku punakka mies kalisutti hyväntekeväisyyspataa ja katsoi ihmisiä kerrankin silmiin. Johannes katsoi, oliko sen parrassa räkää vai lunta ja se luuli, että hän katsoi sitä joulumielellä. Mies mutisi jotain vähävaraisten joulusta ja osoitti pataa. Johannes oli jo tarttunut kioskin ovenkahvaan, mutta menneiden joulujen taika valtasi hänet. Hän kaivoi toisen mummon antamista seteleistä, suoristi sen ja työnsi sen keräyspataan. Punakka mies kiitteli ja toivotti hyvää joulua.

Kioskissa oli mukavan lämmintä. Johannes naputti lumet kengistään. Myyjäkin vasta viritteli ketjuja juomahyllyjen eteen. Ne kilisivät kuin joulunkellot.

Kirjoittaja on oululainen markkinoinnin ammattilainen, jonka lempikarkki on Geisha. Tutustu myös muihin Johanneksen seikkailuihin.