Ori
”Mitäpä siitä kun meillä on toisemme”, Torsti toisti.
Hulttio höristi kuin olisi ymmärtänyt ja nakkasi harjaansa. Ehkä se ymmärsikin, koska hevoseksi se oli varsin älykäs.
Torsti oli komea mies. Hulttio oli komea hevonen. Yhdessä he olivat komea parivaljakko, vaikka Torsti useimmiten ratsasti hevosellaan.
Kun he tulivat kylään vaaran juurella, lapset roikkuivat akkunoista, piiat pyyhkivät työn otsaltaan ja miehet sylkivät olkansa yli. Kylänraitin päähän muorit hätistivät naimattomat tyttärensä ja nipistelivät niitten posket punaisiksi. Olipahan joukossa joku naitukin nainen, mutta isännät tulivat hakemaan heidät ennen kuin he ehtivät kauaa kujertaa Torstille.
”Paljon ei syntymässä älliä annettu, mutta maata osaan kääntää”, Torsti sanoi ympärilleen kerääntyneille ihmisille. ”Jos saan poskelle paikan ja känttyä kylkiluun alle, niin tässä teille työmies.”
”Jatka matkaa, maitoleuka”, mutisi yksi kylänmiehistä. Muut miehet purivat samoja ajatuksia harvojen hampaittensa välistä.
”Suut poikki, naavat ja kääpät”, kuului ääni, ja ihmisten välistä puski pitkä nainen, jolla oli oljenväriset hiukset ja korkeat poskipäät. Hän katsoi Torstia vaa’at silmissään ja sanoi: ”Paksut ranteet ja leveät leukaperät, kyllä tästä mies taloon saadaan.”
Niillä puheilla Torsti lähti naisen mukaan. Tämä esitteli itsensä Helenaksi. He kulkivat vähän matkaa kylän ulkopuolelle ja saapuivat suurelle maatilalle.
”Täältä kyllä löytyy sinulle kynnettävää”, Helena sanoi. ”Kas, tuossa tuleekin tyttäreni.”
Tytöllä oli äitinsä vaaleat hiukset, varjo poskiluun alla ja siniset silmät. Kun hän puhui, se oli hidasta hunajaa. Torsti kumarsi syvään ja pyysi paikkaa hevoselleen.
Illalla Helena pyysi Torstia tupaan, ja vastahakoisesti tämä suostui. Hänet istutettiin isoon tuoliin, ja Torsti kääntyili kovalla puulla, kun Helena kutsui tyttärensä.
”Laula nyt, laululintu”, Helena sanoi ja hymyli Torstille.
Tytär veti niskan suoraksi ja lauloi lauloi kyyneleitä hirsistä, niin kaunista se oli.
Kun tyttö venytti viimeisen nuotin, Torsti huomasi, että äiti oli lähtenyt huoneesta. Tytär pudotti hartiat alas ja katsoi miestä kulmien alta. Hän tuli lähemmäs ja kääntyi vyötäisiltä suukottamaan Torstia, joka oli jähmettynyt kiveksi.
”Mitä teet?” Torsti korahti kapeasta kurkusta ja kavahti pystyyn.
”Miksi lintunen laulaa, jos ei komeille höyhenille?” tyttö sanoi ja taivutti etusormeaan vasten Torstin rintaa.
Torsti kompasteli selkänsä ovelle, kääntyi ja piittaamatta myöhäisestä ajankohdasta luikki hakemaan Hulttion. Hän vilkuili olkansa yli, kun pakkasi vähät tavaransa, mutta vaaleita päitä ei ilmaantunut. Vasta kun he olivat päässeet hyvän matkaa kylästä, Torsti taputti hevosensa kaulaa ja mutisi: ”Mitäpä siitä kun meillä on toisemme.”
He viettivät yön selkä kaarnaa vasten ja kylmä paidanhelman alla.
Aurinko nousi ja kiersi taivaalla lukuisia kämmenenmittoja ennen kuin vaarojen välistä näkyi seuraava kylä. Ehkä siellä tarvittaisiin kovaa kouraa ja jämäköitä jänteitä.
Kun maanmiehet näkivät tulijan, he heittivät kuokkansa siihen sijoilleen ja kiiruhtivat kylään. Kavioiden nostama pöly yskitti Torstia, kun hän johti Hulttiota hitaasti kylänraittia pitkin. Molemmin käsin oli kasvoja, puolet haltioituneita, puolilla hapanta huulilla. Väki pakkautui ympärille niin, ettei Torsti pian päässyt etenemään. Hän toisti toiveensa työstä ja yösijasta.
Miehet sylkivät sappea sanoissaan, ja osa hieroi puukonperää vyöllään.
”Turvat tukkoon, turvenaamat”, ääni sanoi, ja väkijoukko erkani mustatukkaisesta naisesta, jolla oli tuliset silmät ja korkeat poskipäät. ”Tällä on tummat kulmat ja oikeat olkapäät, kyllä tästä talon mies tehdään.”
Niin Torsti lähti naisen mukaan tämän kotitilalle. Nainen sanoi nimensä olevan Jelena. Hän vilkuili Torstia, kun he ratsastivat. Mittaili kannasta kulmakarvoihin ja oli ilmeisen tyytyväinen, koska nyökytteli itsekseen.
Kun he saapuivat tilalle, Jelena sanoi: ”Nämä ovat maitani. Hedelmällisiä ja hyvässä kunnossa.” Samassa tummatukkainen tyttö ilmaantui tuvan portaille, ja Jelena viittoili tätä lähemmäs. ”Tässä on tyttäreni.”
Tyttärellä oli äitinsä musta tukka ja sama kaari paksuissa huulissa. Kun hän käveli tervehtimään vieraita, hänen lantionsa keinui ja nilkka ojentui kuin joutsenen kaula. Torsti kumarsi ja pyysi pilttuuta hevoselleen.
Illan tullen Jelena haki Torstin tupaan ja istutti tulisijan viereen. Hän kutsui tytärtään ja sanoi: ”Tanssi, tyttö, tanssi.”
Tytär nosti lantiotaan ja iski sillä tahtia. Hiukset pyörivät tuulenpyörteenä, kun hän kieppui kieppui liekit loimuamaan tulisijassa, niin kuumaa tanssi oli.
Kun tyttö lopetti, aurinko oli jo mennyt ja tupaa valaisi vain punainen hehku. Torsti tajusi olevansa kaksistaan tytön kanssa. Tämä tanssi viimeiset askelet Torstin viereen ja tarttui miestä kädestä ja veti sen reidelleen.
”Mitä teet?” Torsti kivahti korkealta.
”Miksi liekki tanssii, jos ei kuumaa keskustaa karkuun?” tyttö sanoi ja veti Torstin sormia reittään pitkin ylemmäs.
Torsti ponkaisi seisomaan ja työnsi naisen kauemmas. Pimeässä huoneessa hän kolisteli kohti ovea ja löi varpaansa pöydänjalkaan. Pihalle päästyään hän nilkkasi hakemaan hevostaan ja piti silmäkulmalla varman, ettei kukaan seurannut talosta. Vasta kun he olivat matkanneet kelpo tovin, Torsti höllensi ohjaksia ja taputti Hulttiota kaulalle ja sanoi: ”Mitäpä siitä kun meillä on toisemme.”
Yö oli taas kylmä ilman majapaikkaa, ja Torsti heräsi jäykkänä.
Sama toistui seuraavassa kylässä.
”Hampaat yhteen, hallavahapset”, napakka ääni sanoi, ja tulitukkainen nainen melkein ratsasti väkijoukon kumoon tammallaan. Naisella oli korkeat poskipäät ja hän istui suorassa komean ratsukkonsa satulassa. Nainen nipisti Torstia. ”Lihaa oikeassa paikassa ja leveä selkä, kyllä tämä mieheksi muuttuu.”
Niin oli suunta taas selvillä. Nainen esitteli itsensä Marjataksi ja koko matkan keksi syitä koskettaa Torstia. Pyyhkäisi näkymättömän korren paidanpieluksesta, horjahti satulassaan ja otti tukea Torstista ja huokaisi päästäessään irti.
He saapuivat naisen tilalle. Marjatta osoitti peltojensa suuntaan ja sanoi: ”Maa on jo monta kertaa käännetty mutta kyllä se vielä antaa.”
Torsti oli huojentunut, että tässä talossa ei ollut tulitukkaista tytärtä. Vielä parempi merkki oli, että renki tuli pyytämättä hakemaan Hulttiota ja naisen tammaa. Renki nyökkäsi emännälleen, kuopaisi kengänkärjellä hiekkaa Torstille ja nykäisi Hulttion seuraamaan.
Illalla Marjatta kutsui Torstin tupaan ja istutti pitkän pöydän päähän. Pöydälle oli aseteltu antimia perinneherkuista pohjoisen pikkupurtaviin. Marjatta viittoili Torstin syömään samalla kun itse ahmi miestä silmillään.
Torsti söi kiertolaisen ruokahalulla ja nuoli salaa sormiaan, niin hyvää se oli. Potaatteja, piiraita, pikkuleipiä ja etenkin höyryävää lihasoppaa, joka maistui villiltä erämaalta.
Pimeä oli ehtinyt tulla, kun Torsti lopetti. Marjatta siirtyi Torstin viereen, pyyhki soppaa sormellaan tämän lautaselta ja työnsi sen huuliensa väliin. Sitten hän tarttui Torstin työstä kovaan käteen ja alkoi imeä sormia vuorotellen.
”Mitä teet?” Torsti kirahti ja karkasi jaloilleen.
”Mitäkö teen?” Marjatta sanoi matalalla äänellä, joka kohosi kimeämmäksi. ”Mitä minä teen? Teen sinusta miehen, kun ei kerran siskojeni vaaleat eivätkä tummat tyttäret kelpaa. Jos nuori neito ei käy, niin käyköön sitten kauemmin kasvanut punapää.”
Marjatta syöksyi Torstin käsivarteen kiinni ja kynnellä veti pitkin poskea. Torsti työnsi vastaan ja väisteli.
”Sekö on totta sitten?” Marjatta sanoi. ”Että enemmän mielit sen korkean konisi seuraa kuin naisen lihaa?”
”Niin kuin lintu laulaa ja tuli tanssii, se on minun luontoni”, Torsti sanoi.
Marjatta kirkaisi ja heitti lihasoppalautasen lattialle. Pitkä kynsi osoitti sitä, kun Marjatta seisoi kuin kissa niska pystyssä.
”Keitto eittämättä maistui, kun niin nautit hevosestasi. Käskin renkeäni viemään luuskasi teuraalle ja keitin sopan sen lihasta. Miltä tuntuu olla niin lähellä rakasta ratsuasi?” Marjatta kysyi saatana huulen takana ja tökki sormella Torstin vatsaa.
Torsti karjaisi ja käänsi pöydän nurin.
Hän törmäsi ulos ja juoksi talliin. Se oli tyhjillään: Hulttiota tai naisen tammaa ei näkynyt. Kavionjäljet johtivat ovelta metsänreunaan, joten Torsti lähti seuraamaan niitä. Pysähtyi, nojasi kaarnaan ja huusi vatsansa tyhjäksi ja jatkoi sitten.
Syvemmällä siimeksessä, pienellä pimeällä metsäaukiolla häntä kohtasi kumma näky. Maatilan renki makasi maassa, ja Hulttio piti kaviota miehen rinnalla ja heitteli niskaansa sieraimet auki.
”Pelasta minut”, renki huusi huomatessaan Torstin. ”Minä tein vain niin kuin emäntä käski, mutta tämä karkasi ja lihat oli pakko saada, sinä et tiedä kuinka julma emäntä…” renki sopersi.
Torsti maiskautti suutaan, ja Hulttio päästi miehen kavionsa alta.
Renki ojensi kättään, katsoi Torstiin ja parkkiintuneet sormenpäät koskettivat hellästi Torstin kämmentä.
”Ota minut mukaasi”, renki sanoi.
Torsti tarrasi Hulttiota harjasta, heilautti itsensä sen selkään, nauroi ja karautti rengin kumolleen.
Kaviot hakkasivat maata, kun Torsti kumartui eteenpäin. Taputti hevosensa kaulaa.
Lisätietoja tästä novellista
- Kunniamaininta Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston kirjoituskilpailussa 2013.
