Seuraava tarina on tosi, sen vannon. Kerron sen teille kaunistelematta, mitään lisäämättä ja poistamatta, vaikka saatatte ajatella, että omalta osaltani minulla olisi syytä muuttaa joitakin tarinan osasia, jotta läheiseni eivät joutuisi häpeään tai joidenkin sen henkilöiden tekoja tai taustoja ei yleistettäisi koskemaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät liity tarinaan mitenkään, mitä en tietenkään halua. Voisin kuvata tapahtumien taustoja, mutta en halua vaikuttaa teidän mielipiteisiinne, vaan tahdon, että voitte kertomukseni perusteella tehdä omat johtopäätöksenne, ja jos sanotte pahan sanan tarinan henkilöistä, se olkoon teidän mielipiteenne eikä minun, sillä minua sitoo sukuni veri ja uskollisuus ystäviäni kohtaan. Aurinko laskee, ja kasvonne ovat jo puoleksi varjossa, joten minun lienee syytä aloittaa, jotta voin lukea kasvoiltanne, mitä mieltä olette tarinasta, ja voin sopivin osin sulkea sen sydämeeni ja tarkastella sitä sitten, kun olette jo käyneet lepoon.

*

– Oo sä Helmi ni mä oon Loviisa, Loviisa sanoi.

– Kumpi niist raiskattiin? Helmi kysyi.

– Vittu molemmat.

– Okei. No sit.

Tytöillä oli iho asfalttia. Punainen viiva maalattu huuliin.

– Ketä me fakataan uppii?

– Vittu kaikki.

– Rok on.

– Eiku oikeest kaikki. Mut alotetaan vittu jostaki.

Tytöt katsoivat toisiaan.

– No vittu Danieli, he sanoivat yhteen ääneen.

– Mä pistän sil whatsappii.

Daniel lupasi tulla.

*

Keskeytän tarinan tähän, koska näen, että jotkut teistä ovat hämmentyneitä. Tarina tapahtuu kymmenluvulla eräässä pikkukaupungissa, jota en voi nimetä jo aiemmin mainitsemani sukuhäveliäisyyden vuoksi mutta jonka monet teistä muistavat uutisista, sillä kertomani tapaus sai aikoinaan laajasti huomiota. Paikkakunnalla ei, jos totta puhutaan, ole tarinan kannalta suuresti merkitystä, ja siksi sen alun perin jätinkin mainitsematta, jotta ette vetäisi johtopäätöksiä sen perusteella mitä ajattelette tai mitä ajattelette muiden ajattelevan kyseisestä pikkukaupungista. Näenkin jo kasvojenne oienneen; toivottavasti kyse ei ole vihan tai suuttumuksen ilmeettömyydestä vaan ymmärryksen tyynestä katseesta.

*

Tytöt odottivat katoksen alla.

– Sul on vittu sadetakki, Loviisa sanoi Danielille.

– Tääl vittu sataa, Daniel vastasi.

– Haista sinä tuhkamuna vittu.

– No vittu.

Danielin huuli tuoksui nuuskalle. Helmi katsoi muualle.

– Mee homo himaas, Loviisa sanoi.

– Ime munaa huora.

Daniel kouraisi haarovälistä. Loviisa näytti keskaria Danielin selälle.

*

Tarinan välittäjänä minulla on suuri vastuu, ja tunnen sen painon nyt harteillani. Osa teistä on sitä ikäluokkaa, että muistatte varmasti kenestä Danielista on kyse ja ymmärrätte painokkuuden, minkä se tuo tarinaan. Niille, joille tarina ei ole yhtä tuttu ja niille, jotka ovat jo unohtaneet tai painaneet unohduksiin epämiellyttävät yksityiskohdat, muistutan, että tarinan Daniel oli Müsterhjelmien taidekauppiassuvun toiseksi nuorin poika. Hänen isänsä, Rikhard Müsterhjelm, kielsi jyrkästi poikansa osallisuuden seuraaviin tapahtumiin ja korosti – luulen, että olette minun kanssani hänen kanssaan samaa mieltä, kun pääsen tarinan viimeisiin vaiheisiin – korosti, että hänen lapsensa oli korkeintaan epäonninen sivullinen muutenkin epäonnisessa luvussa, jota elämä joskus meidät asettaa näyttelemään. Rikhard käytti varallisuuttaan painottamaan sanojaan ja onnistuikin pitkälti pitämään tragedian erillään liiketoiminnastaan. Jotkut sanovat, vaikka en haluakaan osallistua ala-arvoiseen osoitteluun, että Daniel lopulta hyötyi koko tapahtumaketjusta, koska hän nousi nopeasti korkea-arvoiseen asemaan valuuttakauppaan erikoistuneessa yrityksessä, jossa arvostettiin tapaa, jolla Daniel oli isänsä rahojen avulla nostanut laskelmoidun julkisivun suojakseen ja karistanut kaiken kielteisen, mitä tapahtumat olivat kukaties hetkeksi heidän osalleen tuoneet. Ehkä nyt ymmärrätte paremmin, mistä on kyse ja annatte anteeksi, etten antanut tarpeellisia tietoja heti vaan ikään kuin jälkihuomautuksena, joka näin jälkeenpäin ajatellen saattaa värittää kuvitelmaanne tarpeettomankin vahvasti.

*

– Ketäs sit? Helmi kysyi.

– Maikka mut ketä niist.

– No vittu Syöpänaama.

– Tiätsä mis se asuu?

– Samal kadul ko Matti.

– Mites teidän mutsil ja Matil menee?

– Kai ne panee viel.

– Hyi vittu.

Tytöt hyppäsivät kolmikolmoseen.

– Tuoko se on?

– Heitä kivellä.

Se meni keittiöön asti. Syöpänaama kuikki ikkunasta.

– Jäädäänks?

– Jäädään.

Syöpänaamalla oli aamutakki.

– Minä soitan poliisit.

– Vitut soita.

Loviisa puristi Syöpänaamaa munista.

– Sä raiskasit Helmin.

– Kenet? Tai siis mitä helvettiä?

– Satanen.

– Nyt vittu loppu tämä pelleily.

– Nyt se vittu vasta alko.

– Vittu.

– Vittu.

– Vittu.

*

Matias Juhani Kukkonen, kalastajan poika, joka luki itsensä maisteriksi. Nimellä ei tässäkään tapauksessa ole suuresti merkitystä, mutta voitte halutessanne lukea sen oikeuden asiakirjoista, joten en tehne suurta rikosta sen kuiskatessani tähän hiljenevään loppukesän iltaan, joka kauneudellaan tuntuu ilkkuvan kertomalleni tarinalle. Silti en voisi kuvitella parempaa taustarippua, koska niin kuin nuoruus antaa syvyyttä vanhuudelle, niin myös kauneus lainaa herkkyyttä rumuudelle. Matias Kukkosen tarina päättyy virallisissa asiakirjoissa lieventäviin asianhaaroihin, mutta satun – muistattehan, että kyseessä on pieni kaupunki, jonka asukkaat tietävät enemmän toistensa menoista ja asioista kuin mitä päätyy viranomaisten tai lehdistön korviin – olemaan osallisena tietoon, jonka mukaan Kukkosen avioliitto ajautui ylitsepääsemättömiin ongelmiin pian tapauksen jälkeen, vaikka ei ole aivan selkeää, eikä täysin asiaankuuluvaakaan, olivatko ongelmat jo olleet olemassa ennen tapausta vai aiheuttivatko tapauksen aiheuttama mielipaha ja epäilys avioliittoon murtuman, jota kummallakaan ei lopulta ollut voimia tai halua korjata.

*

Tytöt maksoivat satasella jallupullon.

– Et sit feidaa, Loviisa sanoi.

– Hyi vittu polttaa.

– Mitäs lopuil?

– No vittu lisää fakappii.

– No vittu, Loviisa innostui.

– Pystyyks valkasuaineest ja jostai tekee jotain kloorii?

– Kato netist.

Myyjä katsoi pitkään.

– Kaadetaan ne pulloo. Molopään koktaili vittu.

Silmiä kirveli.

– Ketä nukkus jo?

– Joku vanhus.

He heittivät pullon Schjerfbeck-kodin ikkunasta.

– Juostaanko?

– Juostaan.

Keuhkoissa poltti.

– Ei vittu mä kuolen.

– No et vittu.

Maija kiersi pyöräteitä. Tytöt hyppäsivät kolmikolmoseen.

– Nyt mennään vittu maaseutumatkalle.

*

Muistini pettää minut, mutten voi vannoa, etteikö kyse olisi siitä, että mielen taipumus on unohtaa tuskallisimmat muistot tai ainakin vaimentaa niiden hapuilu niin, että niiden aiheuttama kipu on enää aaltoilevaa eikä pistävää. En siis voi varmuudella sanoa, miten kävi vanhainkodin asukkaiden, mutta aikaa on kulunut niin, että olipa elämänlangan katkaisija nuoruuden hurja syöksy tai vanhuuden pitkänpenseä hiljaisuus, yhtä kaikki he ovat jo siellä, mihin me kaikki ennen pitkää kuljemme. En enää näe kasvojanne, aurinko ehätti ennen meitä levon maahan, mutta en halua jatkaa tarinaa ennen kuin kasvonne taas valostuvat. Syyt siihen olen jo kertonut, mutta toistan ne lyhyesti sillä aikaa kun – ah, sieltähän ne jo tulevat, kiitos kultaseni, luit ajatukseni. Kynttilän valo olkoon otollinen seuralaisemme, sillä nyt tarina saa synkeän käänteen, enkä voi luvata teille enää enempää valonpilkahduksia, korkeintaan sen lyhyen hetken, kun aurinko viimein painuu mailleen ja saattaa meren pintaa vasten saattaa välkähtää vihreää kultaa.

*

Helmi oksensi bussiin. Kuski jätti heidät tienvarteen.

– Mun mahaan sattuu, Helmi sanoi.

– Vitun beibi.

Loviisa nosti peukun jäykäksi.

– Nyt pystyyn, se pysähtyy, Loviisa sanoi. – Moiii, mihin sä oot menos? Ai okei, saadaanks me sulta kyyti?

Takapenkillä oli tyhjiä pulloja.

– Vittu ankee dösäkuski.

– Tää kyyti ei sit oo ilmane.

Loviisa imi ja puraisi.

– Vitun huora!

Ovi oli onneksi auki. Helmi kaatui maahan, mutta Loviisa repi mukaan.

– Vielkö se tulee?

– Emmä tiiä.

– Mis vitus me ollaan?

– Ei vittu.

– Näil kengil ei vittu patikoida.

– Otetaan vittu taksi.

– Ei oo vittu massii.

– No vittu sit kävellään.

*

Ajoneuvon nuorukaista ei koskaan tavoitettu, mutta se kuvatkoon sitä, että me kaikki tavallamme olemme toisillemme vain vertauskuvia: mitä lyhyempi on yhteinen hetki, sitä enemmän näemme toisessa itseämme, ja jos kuvittelemme, että kaikki ajoneuvoa myöhään kesäyönä kuljettavat nuorukaiset ovat muottia rikkomatta luotuja, niin silloin tuokin nuorukainen voi aivan hyvin jäädä hämärään, kuten te, jotka kuuntelette niin, että tulen leikkivä liekki kiiltää silmissänne – mutta ei, pidättäkää kyyneliänne, jos kosteuden oikeuden tulkitsin, sillä tarina ei ole vielä ohitse vaikka lopusta on jo ilmassa viitteitä niin kuin elokuun tuulessa pystyy haistamaan kuoleman kirpeyden.

*

Sukat olivat märät kantapäitä myöten.

– Mennään tohon taloon ja otetaan tuo vitunruma farmari. Ei tääl kukaan laita ovee lukkoo.

Eteisessä oli hiljaista.

– Mä katon keittiöst, Loviisa sanoi.

Helmi tonki eteisen laatikoita. Emäntä tuli katsomaan.

– Menkää ulos. Minun aviomies on ihan kohta kotona ja…

– Vitun huora, Loviisa huusi ja löi hedelmäveitsellä mahaan.

– Mä sain ne!

*

Te tuomitsette. Pyydän, anon, malttakaa vielä hetki. Teidän oikeudentuntonne on epäilemättä kiivas ja tarkka, eikä tehtäväni ole puolustaa tai tuomita, mutta pidättäkää herkkä sormenne. Kuunnelkaa tarinani loppuun ja muistakaa, mitä teille jo alussa teroitin: tarina on tosi, sen vannon tuhannesti, vannon ja jos annatte jo nyt tuomion, tietämättä asioiden koko laitaa, riistätte rangaistuksen siltä, jolle se kuuluu. Nyt, ennen kuin ehditte loppuun ennen nöyrää kertojaanne, kiirehtikäämme sinne yhdessä, että olisimme edes hetken samalla puolen totuutta.

*

Auto piippasi, että turvavyö ei ole kiinni.

– Ei vittu.

– Vittu vittu vittu.

– Vittu se tulee.

Auto heittelehti laidasta toiseen.

– Vittu mä oon elos.

– Vittu jolo.

Siniset valot takapeilissä.

– Ei vittu.

– Nyt vittu kaasua. Mutsi tappaa mut.

– Ei tää vittuläjä mee lujempaa.

– Käänny tosta.

Tie kääntyi louhokselle.

– Vittu et sheikkaa.

– Vitun takiaiset.

Loviisa törmäsi puuhun.

– Vittu…

– Tuu nyt.

– Pysähtykää!

– Vitut.

Polku päättyi louhoksen reunalle.

– Hypätäänkö?

– Hypätään.

*

Tähän ylevään hetkeen jättäisin tarinan, jos en olisi luvannut kertoa kaiken lyhentämättä. Kaksi hahmoa seisoisivat yhdessä; te voisitte kuvitella miltä puristava käsi tuntuu, mitä tuuli sanoo, miltä kivet näyttävät kaukaa, miltä läheltä, miten huudot sekoittuvat yhdeksi hymniksi. Ei. Ei tarina pääty niin onnellisesti, vaikka toivoisin. Näiden kynttilöiden valossa – totuuden valossa, kuten aluksi lupasin – vannon sadasti, tuhannesti, että ihminen ei koskaan näytä yksinäisemmältä kuin korkealta katsoen: vääntyneenä ja äkisti hiljenneenä hahmona, todisteena siitä, että maailmamme on kova ja pehmeä.

Lisätietoja tästä novellista